Annettuani itseni viikoksi (tässä tapauksessa selkä-) kivun jumalan Xipetotecin huomaan, yritän nyt palata ripeämpään julkaisutahtiin. Kyse voi olla kipulääkkeiden sangen avokätisestä annostelusta tai ylikuormitettujen synapsieni lisääntyneestä kivunsietokyvystä, mutta olen kummallisesti alkanut jälleen arvostaa kitarasooloja, pahe jonka luulin karistaneeni jo aikapäiviä sitten.
Subjektiivinen ja sumea kolmonen:
-
Jimi Hendrix, Machine Gun. Band of Gypsies -levy.
Atta boy! Loistavaa livesoittoa kitarapioneerilta, apokalyptinen mestariteos, oikea kitaran Guernica. Huhupuheen mukaan keikkapaikka Fillmore Eastin pomo Bill Graham nillitti Hendrixille eka setin jälkeen sirkuspelleilystä ja musiikin unohtamisesta. Hendrix loukkaantui ja veti seuraavan, levylle päätyneen, setin paikallaan seisten ja vain soittaen. Osoittaa, että mestareille vittuilemalla saadaan aikaan laadukasta jälkeä, Tony Halmeelle avautumalla päästään poliklinikan kautta rosikseen.
- Frank Zappa, Watermelon in Easter Hay levyltä Joe’s Garage
Zappa piti sähkökitarasta sen vuoksi, että se hänen omien sanojensa mukaan on maailman rivoin instrumentti. Zappan tuotanto nyt on täynnä rivoa kitarointia, mutta Watermelon näyttää että törkyturvallakin on lyyrinen puolensa, tosin sekin on lievän spastinen ja kulmikas. Kuulasta ja seesteistä. Zen.
-
Steve Vai, outrosoolo PiLin kappaleessa Ease. Löytyy Cassette/Album/Compact Disk -levyltä.
Vain kitara laulaa kaikkivoipaisuuden puuskassa kuin käyneitä marjoja nappaillut mustarastas. Todistaa, että kitarasoolo voi elää omaa elämäänsä ja voida hyvin täysin musiikillisesta kontekstista irrallaan.
Oh my, that little country boy could play
Annettuani itseni viikoksi (tässä tapauksessa selkä-) kivun jumalan Xipetotecin huomaan, yritän nyt palata ripeämpään julkaisutahtiin. Kyse voi olla kipulääkkeiden sangen avokätisestä annostelusta tai ylikuormitettujen synapsieni lisääntyneestä kivunsietokyvystä, mutta olen kummallisesti alkanut jälleen arvostaa kitarasooloja, pahe jonka luulin karistaneeni jo aikapäiviä sitten.
Subjektiivinen ja sumea kolmonen:
Atta boy! Loistavaa livesoittoa kitarapioneerilta, apokalyptinen mestariteos, oikea kitaran Guernica. Huhupuheen mukaan keikkapaikka Fillmore Eastin pomo Bill Graham nillitti Hendrixille eka setin jälkeen sirkuspelleilystä ja musiikin unohtamisesta. Hendrix loukkaantui ja veti seuraavan, levylle päätyneen, setin paikallaan seisten ja vain soittaen. Osoittaa, että mestareille vittuilemalla saadaan aikaan laadukasta jälkeä, Tony Halmeelle avautumalla päästään poliklinikan kautta rosikseen.
Zappa piti sähkökitarasta sen vuoksi, että se hänen omien sanojensa mukaan on maailman rivoin instrumentti. Zappan tuotanto nyt on täynnä rivoa kitarointia, mutta Watermelon näyttää että törkyturvallakin on lyyrinen puolensa, tosin sekin on lievän spastinen ja kulmikas. Kuulasta ja seesteistä. Zen.
Vain kitara laulaa kaikkivoipaisuuden puuskassa kuin käyneitä marjoja nappaillut mustarastas. Todistaa, että kitarasoolo voi elää omaa elämäänsä ja voida hyvin täysin musiikillisesta kontekstista irrallaan.