I am in love with you

‘Your name, please?’
‘Garland Briggs.’
‘Garland, what do you fear most in the world?’
‘The possibility that love is not enough.’

Twin Peaksinsa katsoneet tunnistavat ylläolevan välittömästi, siinähän paha agentti Windom Earle kuulustelee lääketokkuraista Garland Briggsiä. Tuolloin David Lynchin tuotannossa rakkaus peloista huolimatta saattoi vielä tarjota pelastuksen ihmisille. Ei enää. Hänen viimeisin elokuvansa Mulholland Drive on häkellyttävä, se vakuuttaa näkemyksensä syvyydellä, sen ehdottomuudella, myöskin sen uskomattomalla lohduttomuudella. Kuitenkaan elokuvan päätyttyä katsoja ei jää murheen alhoon, vaan hänen olonsa on puhdistunut. Tämäkö nyt on sitä katharsista? Kelpaa minulle.

Mulholland Drive on paras Hollywoodista kertova elokuva sitten Billy Wilderin Sunset Boulevardin. Wilderin teoksen tapaan myös Lynchin elokuva kertoo paljon laajemmasta aiheesta kuin elokuvien tekemisestä. Mulholland Drive kertoo todellisuuden luonteesta, identiteeteistä, illuusioista, ihmisten tarinoista ja heidän peloistaan, mutta ennen kaikkea se kertoo rakkaudesta. Lynchin armottoman näkemyksen mukaan rakkaus, kuten elokuvatkin, on vain illuusiota — hetken onni, joka silmänräpäyksessä muuttuu nurkan takana vaanivaksi hirviöksi, voimaksi, joka syöksee ihmisten elämän kohti tuhoa.

Mulholland Drive ei kenties ole helppo elokuva, sen logiikka on alitajunnan ja unen logiikkaa, eikä sen tarina aukea ensimmäisellä katselukerralla. Epäilen, että se ei täysin aukene kenties koskaan muille kuin tekijälle itselleen. Mutta se ei haittaa elokuvasta nauttimista. Lynch on useasti painottanut intuition tärkeyttä sekä elokuvaa tehdessä että sitä katsottaessa. Paras tapa kohdata Mulholland Drive on kytkeä aivojen vasen puoli kiinni ja vääntää oikean puoliskon nupit kaakkoon. Odotettavissa on melkoinen matka.

Lisäksi elokuvasta pitää erikseen mainita muutamia asioita. Lynchin tunnusmerkiksi on tullut elokuvien rikas äänimaisema ja oivallinen musiikki, eikä Mulholland Drive ole poikkeus: sähkön humina, liikenteen äänet, kolkutukset, kaikki ovat oleellisen tärkeitä elokuvan unenomaisen tunnelman luomisessa. Angelo Badalamantin musiikki on jälleen erinomaista, ja Rebekah Del Rion espanjankielinen versio Llorando Roy Orbisonin Crying-kappaleesta on suorastaan järisyttävä. Ja sitten on vielä eräs asia: Naomi Watts, joka tekee elokuvassa uskomattoman hienon kaksoisroolin. On suorastaan käsittämätöntä, ettei häntä palkittu siitä Oscarilla, Golden Globella tai jollain muulla pystillä. Toisaalta juuri tuo seikka enemmän kuin mikään muu tukee Lynchin näkemystä Hollywoodista. How’s that for irony?