Land of Hope and Glory

On hassua huomata tekevänsä tekevänsä samoja asioita kuin tasan vuosi sitten: pakkasin, tarkistin passin, vakuutukset, matkaliput ja niin edelleen. Lähtö on siis jälleen edessä, viime vuonna Madrid, nyt Lontoo. Samaa on myös ilo lähtemisestä; ajatus maiseman vaihdosta tuntuu juuri nyt ehkä enemmän kuin koskaan erittäin hyvältä ajatukselta. Edes aavistukset lentokenttähelvetistä eivät haittaa, siinähän tutkivat ja kyselevät. Minulla on aikaa odottaa. Pidän Lontoosta, likaisena ja kalliinakin siinä on suurkaupungiksi riittävästi inhimillisyyttä.

Mainitsin aiemmin brittien roolin Irakin sodan legitimoinnissa, everstiluutnantti Tim Collins tekee parhaansa kaunopuheisessa saatteessaan rintamalle lähteville joukoilleen. Kuten Kuro5hinissa (props: OliverW ) todettiin, on ironista, että moista retoriikan taitoa esittävät sotilaat, eivät politiikot. Ilmeisesti Churchillin kyky pukea sanoiksi ja motivoida vaikeidenkin asioiden suorittaminen elää yhä voimakkaana Brittein saarilla. Ja vastapainona luonnollisesti Yhdysvaltain merijalkaväki, joka ei todellakaan ole ottanut Collinsin neuvoista vaaria, nostaa tähtilipun Umm Qasrin ylle.

Mutta Land of Hope and Glory odottaa. Tämä Clara Buttin (sic) tulkinta Elgarin pomp-klassikosta tuo väreitä selkäpiihin monellakin tavalla. Yllättävän sitkeässä on halu uskoa ihmismielen parempiin puoliin.