Jos talviyönä matkamies...
Because I do not hope to turn again
Because I do not hope
Because I do not hope to turn
Desiring this man’s gift and that man’s scope
I no longer strive to strive towards such things
(Why should the aged eagle stretch its wings?)
Why should I mourn
The vanished power of the usual reign?
T.S. Eliot: Ash Wednesday, alkusäkeet
T.S. Eliot kirjoittaa kauniisti kuolemaan valmistautumisesta ja sen mukana saavutetusta mielentyyneydestä. Runon kertoja on päässyt sopuun itsensä ja maailman kanssa. Hän ei enää kadehdi toisten kykyjä tai lahjoja, ei enää tahdo osallistua maalliseen kilvoitteluun. Eliot nivoo hämmästyttävällä tavalla kristillisen Messias-myytin (Ash Wednesday on paaston aloittamisen päivä, 40 päivää ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista Pitkäperjantaina) omaan ikääntyvän intellektuellin tarinaansa pukien kaiken yllättävän buddhalaiseen kuosiin. Merkillistä ja vaikuttavaa tekstiä.
Mutta Eliot lieneekin ollut parempi ihminen kuin minä, joka toisinaan syyllistyn haluamaan toisen omaa törmätessäni oman kieleni, ajatteluni ja tietämykseni — maailmani rajoihin. En tarkoita nyt Eliotia, kukapa ei haluaisi kirjoittaa kuten hän, vaan epämääräisen haluni hämärä kohde on Italo Calvinon (1923-1985) mieli.
Calvinon äkillinen kuolema aivoverenvuotoon vuonna 1985 järkytti monia, oli kuin suuri puu olisi kaatunut ja jäljelle jäänyt vain valtava aukko, tai osuvammin Laurie Andersonin sanoin “when my father died, it was like a whole library had burned down”.
Calvino taisteli kautta koko kirjallisen tuotantonsa maailman raskautta, ihmisen kivettymistä vastaan aseinaan keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys, moninaisuus ja yhtenäisyys. Nuo kuusi (oikeastaan viisi, sillä Calvino ei koskaan ehtinyt viimeistellä Yhtenäisyys-luentoaan) johtoajatusta muodostivat Calvinon kirjallisen testamentin, luentosarjan, jonka hänen oli tarkoitus pitää Harvardissa.
Lukiessa edellämainituista luennoista koostuvaa Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle -kirjaa, mieli väkisinkin nöyrtyy Calvinon edessä. Hänen päässään on elänyt länsimaisen sivistyksen paras anti, vuosituhantinen oppineisuuden perimä, mutta intellektuelleille epätyypillisesti vapaana akateemisesta tunkkaisuudesta ja itsekorostuksesta.
Calvino kätkee syvällisyyden kepeyteen, vaihtaa sentimentaalisuuden leikkiin ja korvaa halvan tunnustuksellisuuden kirpeillä abstraktioilla. Kumarran syvään ja otan elämäntehtäväkseni hankkia hänen tuotantonsa. Ehkäpä nukkumalla yöni Italo tyynyni alla jotain hänen laadustaan tarttuu osmoosin kautta minuun. Ehkäpä.
Toisaalta, minä olen tosissani myös sitä mieltä, että Baby One More Time on hieno biisi…